sunnuntai 26. maaliskuuta 2017

Nails!

20170216_181745 20170216_152306 20170215_143103 20170215_130201 20170213_155245 IMG_1628 IMG_1619 IMG_1612 IMG_1405 IMG_1346 20170207_164043 20170201_143549 20170112_131527 20170209_143650 IMG_0915 IMG_1094 IMG_1154 IMG_1171 IMG_1185 IMG_1069

Hah, tästä postauksesta tulikin tällänen pieni (ei oikeestaan niin pieni) taidenäyttely! Näytön toisella puolella kuitenkin on teitäkin, jotka tykkää tutkailla töitäni. 
Kautta blogihistoriani on harmiteltu sitä, miten kaukana oon kaikista. 
Omakotitalo on vihdoin 3,5 kuukauden jälkeen myyty muutama päivä sitten ja kirjaimellisesti vapauden kortit on käsissäni tällä hetkellä. Niin paljon kun mä manaan välillä yrittämisen huonoja puolia niin nyt täytyy nostaa ehdottomasti numero yksi paras puoli tässä hommassa. Se on nimenomaan se vapaus. 
Vapaus, vapaus ja vapaus. 
Pitkän ajan jälkeen ymmärtääkin taas sen pointin ja kuinka voimakas sana tuo onkaan, ja ennenkaikkea miten hyvältä se tuntuu! 
No vapaudesta, koska en mun työt ei onneksi ole paikkasidonnainen seikka ja siitä että miten oon aina niin kaukana niistä, jotka haluis myös multa kynnet, niin tadaa- mä tulen huhtikuun ekan viikon tekemään töitä Tikkurilassa Spa Lotuksessa eli jos yhtään helpottaa meidän välimatkaa ja haluat kynnet meikäläiseltä niin siirry ajanvaraukseen TÄSTÄ
Olis ihan huikeeta nähdä teitä lukijoitakin.


Lisää mun töitä löytyy Instagramista @jennyhyvonen & @kynsistudiojennyhyvonen
Seeeekä Facebookista täältä!



jenny

torstai 2. helmikuuta 2017

Heippa



Kyllähän mä tätä tilannetta pyörittelin päässäni; avaan taas koneen ja kirjaudun blogiin kuukausien hiljaiselon jälkeen. Mä vaan näin itseni istumassa 45 neliön kodissani sohvalla, kone sylissä ja purren huulta pohtien, miten mä tän alotan? 
Mitä mä haluan kertoa? Kerronko mä mitään? Kymmenet kommentit huusi kyselyjään missä olen ja bloggaanko vielä. Luulin, että palaaminen blogin pariin olisi tuntunut pahemmalta kuin oletin. 
Tässä mä kuitenkin nyt olen, kirjoittamassa tekstiä, jota en koskaan ajatellut kirjoittavani. En ajatellut, mä tiesin aina, että tulen tämän kirjoittamaan. 
Oli vain ajan kysymys, milloin.

Viimeiset pari vuotta, no, ne on mennyt ja lujaa ohi. Mitä mä niistä muistan? Suorittamisen, työpaineet, kiireen, arjen, ehkä lomareissun tai kaksi. Tais siinä pari ikävuottakin tulla lisää. Mutta ennen kaikkea, mä muistan ahdistuksen. Jatkuvan huonon olon. Jatkuvan tunteen että pitää juosta jotain karkuun. Ja lujaa. 
Voi luoja, miksei jälkiviisautta voi koskaan kääntää voitokseen? Jos mä olisin nähnyt kaiken, mitä mä nyt näen ja tiedän, niin pohjalla ei olisi välttämättä käyty. 

Mä kerroin kesällä että ostettiin omakotitalo, luovuin studiostani ja siirryin uuteen kotiin työskentelemään. No tässä kohtaa näppärä tyyppi huomaa, että hei 45 neliöinen omakotitalo? 

Jep, ei mennyt niinkun elokuvissa- pakko lainata tuota kliseistä lausahdusta. 
Teimme pienen pintaremontin ja sisustin talon, kaikki oli valmista ja uutta- uusi alku, jos niin voisi sanoa. Sen se piti olla. Toin julki viime vuoden alussa jo kriiseilyn iästäni ja pienestä kriisistä parisuhteessa. No, eipä se tosiasiassa kovinkaan pieni ollut eikä koskaan omalta osaltani loppunut. Sillon mä sanoin ensimmäistä kertaa ääneen etten rakasta toista ihmistä enää, ja miettikää- silti mä jatkoin, luulin että saan kaivettua itsestäni vielä sen tunteen esille. Mä tosissani luulin että niin voisi vielä käydä. 
Kuinka naiivi olinkaan.

Kuitenkin parissa kuukaudessa mä huomasin uutuudenviehätyksen katoavan ja tutun ahdistuksen tulevan takaisin. Miten ihmeessä? Kaikki oli hyvin. 
Oli iso piha koirille, työ jota rakastaa, omakotitalo, terveys, perhe ja ystävät- kaikki vaan oli hyvin. Silti tunne siitä että jotain piti juosta pakoon nousi nousemistaan ja tunsin kuinka 145 neliöinen täydellinen koti alkoi tuntua ahtaalta. Tunsin miten paniikkihäiriön oireet alkoi taas hiipiä kuvioihin. Töissä keskittyminen ja tekeminen alkoi takkuilla ja kokoajan kurkkua kuristi. En nähnyt enää kavereita, en kutsunut ketään kylään uuteen kotiin, mä vaan istuin kotisohvalla ja mietein, että jokin mussa kuolee kokoajan enemmän ja enemmän.

Koska mä olen suorittaja, mä teen ja teen, ajattelen muita ennen itseäni aivan liian pitkälle- tässä se tuli todistettua kovimman kautta. Mä oon ihminen, joka kääntää kaikki kortit ja näköjään oppii kantapään kautta. Joskus PITÄÄ kuunnella itseään. Se on taito, joka on mun vain opittava. Mä haluan sen oppia.
Mun kroppa tiesi jotain jo ennen ennekuin mä halusin sen hyväksyä. Mun ahdistusta ei aiheuttanut kotityöt, ei yrittäminen, ei stressi, ei työt, ei asuntolaina, ei vanha koti, ei vanha työpaikka. 

Mun ahdistuksen aiheutti se toinen ihminen ja silloinen parisuhde. Mä jatkoin jotain, mitä ei enää ollutkaan ollut pariin vuoteen. Mä vein sen liian pitkälle, vaan koska tuttu ja turvallinen ja niin kauan oltu yhdessä ja monesta selvitty. 
7 vuoteen mahtuu kuitenkin aivan liian paljon sairaita asioita, joita ei koskaan voi antaa anteeksi tai unohtaa, asioita joita vain harva voi ymmärtää. Koskaan ei kannata olla totaalisen sinisilmäinen kun jonkun parisuhde näyttää hienolta ja hyvältä- kulissien ylläpitäminen kun on joskus liian helppoa. Mä olin jatkanut tuota aivan liian pitkälle, vain muiden toiveesta. Koska ei kai nyt niin väliä jos mä voin vähän huonosti, jos monella muulla ympärillä on meidän tilanteen takia hyvä olla. 

Kylillä tietenkin on jo juoruttu, miten mä petin eksääni ja kenenkin kanssa. Too bad, tässä maailmassa ei ole koskaan tarpeeksi alkoholia ylittämään mun ylpeyttä että pettäisin jotain ihmistä. Se on mulle toissijainen asia, kuka sen uskoo ja kuka ei. Mä seison sanojeni takana tässäkin asiassa. Ne jotka mut tuntee, tietää, ja se riittää mulle.
Meidän eroon ei siis liittynyt kolmansia osapuolia, ainakaan mun tietääkseni. Mä tarvitsin vain sen lopullisen pisteen itselleni, jotta näin kaiken selvästi. 
Tässä tapauksessa se oli talo, joka onneksi on vain materiaa, josta pääsee eroon. Se kaikessa täydellisyydessäkään ei tehnyt mua onnelliseksi. Sillon mun oli vain katsottava totuutta silmiin ja tehtävä maailman vaikein päätös samalla tietäen sen kaiken tuskan jota se toisi mukanaan, ei pelkästään mulle, vaan myös muille kanssaeläjille. Mä otin sen kaiken pahan olon avosylin vastaan ja olin valmis päästämään irti, oksentamaan fyysisestä kivusta ja migreenikohtauksen (yeah long time no see, 6 vuotta ehti ollakin pois..) saattelemana mä näin kaikkien loputtomien kyynelien takaa valoa tunnelin päässä, jonne piti taistella ja kokea kaikki ne myrskyt ennenkuin pystyi sanomaan olevansa perillä. 
Tähän pisteeseen, missä oon jo hyvin tovin ollut. 

Mä lähdin 7 vuoden parisuhteesta. Mä jätin ihmisen, jonka kanssa kasvettiin yhdessä aikuisiksi, mutta siinä samalla hiljalleen erilleen. 
Nyt kun muistelen kahta viimistä vuotta, en muista oliko siinä mitään hyvää oikeasti. Kaikki on jotenkin niin sumuista. Epäonnistuminen ei ole koskaan kuulunut mulle, sen käsitteleminen ja sen hyväksyminen on vienyt eniten mulla aikaa. Mä vielä jossain vaiheessa mietein että mitä mä olisin taas ja taas ja taas vaan voinut tehdä erilailla tai muuttaa jotain jotta se olisi toiminut? Olisinko mä voinut olla vähemmän töissä? Tai tyhjentää tiskikonetta useammin? Miten minä olisin voinut pelastaa parisuhteen, jossa kuitenkin piti olla kaksi ihmistä? 

Totuus on kuitenkin se, ettei mikään olisi riittänyt. Ja tiedän sen, ettei mikään mahti maailmassa ole riittävä saamaan mua palaamaan siihen pahaan, mitä se oli. Mitä kauemmas pääsen, mitä enemmän aikaa menee, sitä enemmän mä näen mitä se on ollut. En voi koskaan painottaa liikaa, miten sairaita asioita oli ehtinyt jo tapahtumaan. Mä en ehkä koskaan niistä uskalla tänne kirjoittaa, vaikka kuinka haluaisin jakaa osan edes.
Liikaa pahaa koettu, liikaa pahaa sanottu, liian paljon olisi ollut anteeksiannettavaa, unohdettavaa ja ymmärrettävää- luoja tietää, mitä tulevaisuus olisi ollut. 

Mä tein elämäni rohkeimman teon sillon kun lähdin. Sitä multa ei vie kukaan pois. Elämä on aivan liian lyhyt. Nyt kun tässä kirjottamisen lomassa pääsi jopa itku tästä tunteesta, mitä on olla vapaa tajuan miten onnellinen ihminen voikaan olla. Joku päivä mä vielä voin sanoa että oon onnellisin ihminen maanpäällä, mutta vielä on paljon pureskeltavaa ja toivuttavaa ja löydettävä taas se Jenny, mikä mä joskus olin, jonka mä noihin vuosiin ja tyhjiin lupauksiin hukkasin. 
Tämä oli yksi the end mun elämässä, mun tarinassa. 

Älkää olko pahoillanne mun puolesta, älkää toivottako jaksamisia, kaikki on nyt hyvin. Mieli on levollinen ja jatkuva ahdistus poissa. Mulla on pitkästä aikaa hyvä olla.


"she had not known the weight until she felt the freedom"


jenny




lauantai 24. syyskuuta 2016

Grey is my favorite color

DSC05852 DSC06054 DSC06085 DSC05889 DSC06074 DSC06012 DSC05923

Shoes/From Spain
Bag/Givenchy Antigona
Pants/VeroModa
Shirt/Vila
Scarf/Vila
Watch/Cluse
Bracelet/Michael Kors


Syyspukeutuja ja syysintoilija ilmottautuu! Ei vaan löydy sanoja, kuinka hieno aika syksy on. Love love love. Mun harras toive olis että syksy kestäis aina vaan vähän pidemmälle, tosin viimiset neljä vuotta tähän aikaan osa syksystä on mennyt reissatessa- ja tämän vuoden syksy todellakin on isoin muutos ei vain sen takia ettei reissua tullut vaan se syy, miksei reissua viitsinyt järjestää samaan aikaan. No se omakotitalo joka ostettiin. 

Saatiin vihdoin ja viimein avaimet sinne tänään, ja pikkusen, ihan vaan pikkusen oli epäuskoinen olo kun kävelit siellä tyhjiä käytäviä pitkin ja pystyit kaikki suunnitelmat päästäsi lisäämään vihdoin käytäntöön: tohon tulee toi, tähän tää jne. 
Vanhat omistajat kun luovuttivat asunnon avaimet ja lähtivät niin vartti sen jälkeen miekkonen oli kantanut jo remppatavarat sisälle taloon ja eikä aikaakaan kun lattiat oli jo suojattu ja löydettiin toisemme repimästä tapetteja- terapeuttista much? ;)

Niin perhekeskeisinä ihmisinä kun meidän perhe onkin, niin yllättäen nämä oli siellä apuna ja suunnittelemassa heti kaikkea. Ihana äitini oli järjestänyt salaa pienen juhlistamishetken kera skumpan, juustojen ja vaahtokarkkien. Siinä sitten kilisteltiin menemään, juteltiin ja mä yritin mielessäni käydä läpi että mihin sitä oikeen on alettu. Hei kaksi kertaa vuodessa tolkuttoman ison pensasaidan leikkaaminen? Terassin maalaaminen ja pihan siistiminen? Halloota hei maa kutsuu, mutta onneksi ollaan menossa kylmempää kohti niin ei viitsi rikkaruohoja kauheen myöhään nyppiä.. 

Kyllä se siinä kohdassa iskoutui ihan tosissaan päähän että tää on meidän, kun tuli aika sulkea ovet ja opetella hälytysjärjestelmän salasana ja laittaa se oikeesti päälle ja poistua nopeasti itse, mutta ei, mä unohdin olohuoneeseen valot ja koska ei noiden katkaisijoiden sijainnit vielä olleet ihan hallussa niin menoviiveen piipatessa mä lähden juoksemaan kuin päätön kana ympäri olohuonetta rämpyttäen jokaista katkaisijaa et perskele, sammuispa nyt jostain jo paniikin iskiessä. Alta ehdittiin karkuun kyllä mutta huoh, en ala taas!

Ehdin nappaamaan kyllä joitain kuvia kodista, jotta saadaan ennen ja jälkeen vertailuja aikanaan sitten. Nyt untenmaille, jotta jaksaa lähteä Ikealoimaan!


jenny

lauantai 17. syyskuuta 2016

Gloria Fashion Show 2016

Siis me Specsaversin silmälasimallifinalistit päästiin eilen kokemaan jotain niin mieletöntä. Tuli jotenkin niin etuoikeutettu fiilis pyöriskellä siellä kaikkien julkkisten keskellä ja nauttia siitä säpinästä mitä siellä oli- ja se fiilis, se fiilis oli ihan käsinkosketeltavissa. Tätä postausta kirjottaessani jammailen samalla muotinäytöksen musiikkeja, ja voin sohvaltani siirtyä hetkeksi takaisin jammailemaan täpötäyteen ahdettuun tilaan, jossa oli iso catwalk ja isot rivistöt penkkejä. Hui. 
Vieläkin menee kylmät väreet. DSC06212 DSC06210 DSC06121' DSC06116 DSC06094 DSC06194 DSC06142 DSC06119 DSC06114 DSC06132 DSC06187 DSC06268 DSC06102 DSC06283 DSC06099 DSC06280

Ehkä näiden kuvien kautta edes pienesti saatte kiinni siitä miten hienoa oli, kokemuksena ihan mieletön. Muotinäytöksen musiikki, valoefektit, mallit, vaatteet... Silkkaa asennetta koko hela hoito. Uusia ihania, mukavia ihmisiä, joiden kanssa juttu lensi niin että alta pois. Ohjelmaa katkasi erilaiset pienet näytökset, kuten Waltteri Torikka veti jalat alta laulullaan ja sydänsilmäiset emojihymiöt oli jokaisen naisen naamataulussa sillon ja Saaran kanssa siliteltiin kylmiäväreitämme tyytyväisinä. 
Siis mä vaan selaan mun tallentamia snäppejä ja fiilistelen uudelleen ja uudelleen. Tässä kohtaa olen jo niin tyytyväinen ja kiitollinen mahdollisuudesta jonka Specsaversin väki järjesti meille. Voitto tässä kohtaa olisi vain ehdoton plussa. Tyytyväisyys huokuu vielä pitkälle kun sain viettää näiden ihmisten kanssa tuon illan ja kokea tuon kokemuksen sekä tutustua tuohon ihanaiseen blondiin tyttöön, jonka kanssa oltiin niin samalla aaltopituudella että muutaman tunnin tuntemisen jälkeen meitä luultiin kavereiksi jo ennestään. 
Ehkä yksi hienoimmista illoista so far!


jenny

sunnuntai 11. syyskuuta 2016

First outfit with Givenchy Antigona

DSC05496 DSC05552 DSC05469 DSC05536 DSC05409 DSC05521

Bag/Givenhy
Knit/Zara
Pants/VeroModa
Watch/Gant
Scarf/Cubus
Shoes/Mango



Huh, tuntuu kun olis ikuisuus siitä että oon postannut asukuvia?! No mutta täältä pesee kera tuon uuden kaunokaisen. Se on vaan niin täydellinen että välillä löydän itseni vaan tuijottamasta sitä. Oon tottunut laukkuihin jotka vetää tavaraa sisäänsä mutta hei, tää on kyllä ihan oma lukunsa.. Yks päivä sateen yllättäessä pelästyin että hetkonen, mullahan on laukussa jopa sateenvarjo- yleensä kun moinen turhake jää kotiin muilta tavaroilta viemästä tilaa, ja auta armias sitä ininän määrää kun se sade sitten yllättääkin.. 

Ajattelin vähän rustata kuulumisia pitkästä aikaa nyt kun olis pieni hetki ennenkun jatkan muuttokamojen lajittelua. Tässä eletään tällä hetkellä aivan liian hektistä elämää että saa pitää itsekin oikeen kiinni että pysyy mukana. Ei se että töissä saisi olla aina vaan 24/7, mutta tämä muutto ja siihen kuluva aika ja vaiva ja ja ja... Ja sitten vielä tulee tälläsiä extempore juttuja, josta kerroin jo snäpissä. Vaikka mun piti, en muistaakseni laittanut tänne blogin puolelle sitä linkkiä, jonka sain kaverilta että mun pitäisi osallistua. Kyseessä on Specsaversin sähäkin silmälasimallikilpailu johon sitten osallistuin toukokuussa ja sittemmin se pääsi kaiken sählingin lomassa unohtumaan, kunnes mulle viikko sitten soitettiin; olet päässyt semifinaaliin! 
What- mihin? 

20 eniten ääniä saaneet pääsivät jatkoon, joista yksi olin siis minä. Sanoivat soittavansa jos pääsisi finaaliin, kolmen parhaan joukkoon. Arvaatteko jo? 
No se puhelin soi; sut on valittu finaaliin. 
He-he-hetkonen? Tottahan se sitten oli ja tässä on TOP3. Hui ja hai.

Sitten tuli pyyntö lähteä Helsinkiin perjantaiksi Gloria fashion showhun vieraaksi ja ei muutakun ylibuukattuja päiviä pidentämään entisestään, jotta saadaan yksi vapaapäivä viikolle. Hui hemmetti sanon vaan. Päivät venahtaa hirveiksi, mutta onhan sinne nyt vaan päästävä. 

Eli tällästä tää elämä tällä hetkellä on. Töitä, lisää töitä, töitä ja muuttoa, pakkailua, remontin suunnittelua ja sen alottamista, ratsastusta, koiria, suuria muutoksia (joista tulee lähipäivinä tietoa..), blogia parhaani mukaan, kavereita, parisuhde ja sitten tälläset kivat extemporet, joista kyllä pidän! Hyvä pitää itsensä kiireisenä ilmeisesti, niin menee aika nopeammin ja saadaan uuden kodin avaimet muka nopeammin. Odottavan aika kun on pitkä! 
Ainoa haittapuoli tässä hektisessä elämässä on se, että elämä on niin aikataulutettua ja suunniteltua niin kaverit jää vähemmälle. Tai, tuntuu että mä olen jäänyt tai jotenkin jättäytynyt vähemmälle. He kyllä ovat aivan liian tottuneita siihen että mä olen aina töissä tai väsynyt töistä, jonka takia en useinkaan pääse tai jaksa raahautua jonnekin, niin ymmärrän kyllä ettei jaksa kysellä mun perään. Se on tavallaan harmi ja välillä tuntuu aika yksinäiseltä, vaikken ole yksin. Voikohan noin edes sanoa?!
Nyt kun on isoja muutoksia tulossa, aion tehdä myös jotain tuolle mun kalenterille. En tiedä vielä mitä, mutta jotain on tehtävä. Toki on tulossa jo yksi iso iso iso muutos, joka edesauttaa mua ajankäytössä. Jos jatkuva multitaskaaminen vähän vähenisi.
Ois kauheen kiva.



jenny

perjantai 9. syyskuuta 2016

Unboxing video

No nyt ollaan kyllä ihan hulluks alettu, jo toinen video tällä viikolla?! Oh yes indeed- mitä tapahtuu? No mä päätin lopettaa turhan stressaamisen videoiden editoinnin tasosta ja juttujen laadusta. Sori. Mut jos haluutte videoita, niin tämä on sitten kestettävä- asian punaisen langan kadottamisen, puheongelmat ja kameraan katsomattomuuden. :D





jenny